Viime syksynä minulta kysyttiin, missä haluaisin isona asua. Vaikka olenkin jo "iso", vastasin "Tampereella" ajatellen, että tuo haave ei toteudu koskaan. Vähänpä tiesin.
Ostimme lokakuussa 2015 ihanan asunnon Seinäjoelta. 75m2, juuri remontoitu, ihanteellinen sijainti, rauhallinen taloyhtiö. Ensiasunto. Ensimmäisenä yönä uudessa asunnossamme joimme lasilliset kuohuvaa ja katsoimme jakson Frendejä. Tuntui kodilta.
Omaan asuntoon sijoittaminen tuntui järkevältä, tulisimmehan olemaan Seinäjoella vielä pitkään. Kello tikitti ja olin jo ylittänyt 30 vuoden rajapyykin. Eikö silloin pitäisi olla jo ensimmäinen asuntolaina hankittuna?
Keväällä odotin jännittyneenä Etelä-Pohjanmaalla avautuvia työpaikkoja. Tilanne näytti toivottomalta. Ainoa toivoni oli silloinen työni, josta aioin pitää kiinni kynsin ja hampain. Jos en saisi siinä jatkaa, niin kyllä minulle muitakin töitä löytyisi Pohjanmaalta. Siihen luotin.
Tuli kevät ja virka lipui hiljalleen ulottumattomiini. Niin uskomatonta kuin se onkin, vielä nykypäivänäkin suhteet merkitsevät enemmän kuin osaaminen ja työyhteisöön sopiminen. Elin koko loppukevään vihan ja surun tunteissa ja mielessäni pyöri kysymys: miksi juuri minut savustettiin ulos? Virkaan valittu henkilö ei ollut pätevämpi, halutumpi tai edes mukavampi - hän vain sattui tuntemaan oikeat henkilöt. Suvivirttä laulaessani kyyneleet virtasivat poskillani haikeudesta. Mietin, missähän olen ensi syksynä? Kaikella on tarkoituksensa, ajattelin.
Kesän elin huolta vailla. Palvoin aurinkoa New Yorkissa, letitin tukkaani festareille, join kuohuviiniä pullon suusta, kävelin paljain jaloin Norjanmeren rannalla, rakastin läheisiäni. Aika ajoin päivitin työvoimatoimiston nettisivuja mietiskellen, mistä paikkani seuraavaksi löytyisi. Kesäkuun lopussa ystäväni kertoi luopuneensa työpaikastaan Tampereen lähistöllä ja ehdotti minulle paikkaa. Soitin heti paikan esimiehelle ja sovin haastattelun heinäkuun loppuun. Tampereelle? Entä asuntomme?
Esimies kertoi voivansa tehdä päätöksiä vasta elokuun alussa ja haastattelevansa kaksi muutakin. Elokuun ensimmäisenä odotin puhelin kourassa soittoa. Sitä ei koskaan kuulunut. Olin jo varma, että tämäkin työpaikka meni minulta ohi, kunnes loppuviikosta tuo odotettu soitto tuli. "Päätin antaa sinulle mahdollisuuden. Työsi alkaa ensi viikon maanantaina". MAANANTAINA! PANIIKKI!
Mieheni alkoi heti toimiin. Otimme kuvia asunnostamme ja laitoimme vuokraamisilmoitukset nettipalstoille. Etsimme myös itsellemme asuntoa Tampereelta. Kilpailu on kovaa, sillä opiskelijat muuttavat samaan aikaan. Epätoivo. Saammeko koskaan omaa kämppäämme vuokralle? Saammeko itse kämppää Tampereelta?
Tuon viikon sunnuntaina pakkasin rinkan ja maanantaina sujautin sen Clion takaluukkuun. Näppäilin osoitteen navigaattoriin ja lähdin matkaan kohti tuntematonta. Uskollinen Clio toi minut rinkkoineni perille. Oli lämmin elokuun päivä. Kättelin uudet työtoverini, tein päivän työt ja marssin paikalliseen asuntovälitysfirmaan. "Haluan vuokrata asunnon kuukaudeksi". Ainakin sen verran tarvitsimme aikaa elämämme muuttamiseen Tampereelle.
Tuona maanatai-iltana mieheni ajoi Seinäjoelta Tampereelle tuoden minulle patjan, pyörän ja puutarhakalusteet yksiööni. Nukuin ilmapatjalla ja söin ruuat kattilasta. Kuun lopussa löysimme asunnon itsellemme ja luotettavat vuokralaiset omaan asuntoomme. Helpotus.
Olemme nyt olleet kuukauden Tampereella ja voin jo sanoa, että rakastan tätä kaupunkia. Voinkohan enää koskaan lähteä täältä, vaikka asuntomme Seinäjoella odottaakin. Työsopimukseni kestää 31.8.2018 saakka. Jotta saisin kaiken irti ajastani täällä, aion kirjoittaa tätä blogia kaupungin ihanuuksista: ruuasta, aktiviteeteista, nähtävyyksistä, elämästä. Toivottavasti viihdyt blogini parissa!
